Lopuksi

Olisi pitänyt kirjoittaa heti kotiinpaluun jälkeen viimeiset tunnelmat ja paluufiilikset, mutta se tietenkin jäi. 

Oli niin kauhean ihanaa tulla takaisin. Ilma oli puhdasta, kukaan ei huudellut perään, kesä oli parhaimmillaan (sanoinhan tuovani auringon mukanani ja sanani pidin!) ja kaikki tärkeät ihmiset olivat puhelimensoiton päässä eivätkä toisella puolella palloa.

Kävelin Aurajoenrantaa vaaleanpunaiset lasit silmillä ja ostin torilta porkkanipun aivan haltioissani. 

Joskus pitää lähteä kauas, nähdäkseen lähelle. 

Moni on kysynyt kuinka olen sopeutunut takaisin olemiseen ja välillä melkein hävettää myöntää ettei paluushokkia oikeastaan tullut. 

Matkan lopussa olin jo valmis palaamaan takaisin. Koin yliopistomaailman, näin lumihuippuiset vuoret laamoineen ja sademetsän sekä krokotiilit, keräsin graduaineiston ja tapasin ihania ihmisiä, ja kun oli aika pakata laukut tunsin tehneeni kaiken sen mitä halusinkin ehtiä tekemään. 

Viimeisenä päivänä join kahvia Tyynenmerenrannalla katsoen harmaiden aaltojen hajoamista rantaviivaan. Puolisen vuotta sitten samalla rannalla aurinko poltti ihoa ja edessä oli tuntematon ja viimeisenä päivänä harmaa sumu kietoi kaiken ympärilleen ja oloni oli hämmentynyt. Sama ranta, mutta katselija oli muuttunut. 

Muutosta on vaikea määritellä, sen vain tuntee sisällään niin kliseiseltä kuin se tuntuukin. Nyt kotona ollessa Peru tuntuu omalta ajaltaan, omalta maailmaltaan. 

Perussa vertasin asioita Suomeen, kotona vertaan asioita Peruun. 

Ikävä on hedelmiä ja lämpöä sekä laamoja. Onneksi on alpakkavillapaita lämmittämässä ja laukun sisällä salakuljetettua kokateetä kaapissa helpottamassa, kun haikeus iskee. 

Mutta nyt on kiva olla kotona, kerrankin krooninen matkakuumeeni on poissa ja tässä on hyvä. 

Matkan aikana otin videoklippejä ja tässä pieni koonti, puolisen vuotta ja puoltoista minuuttia:

Kun kaupungin nimi tuo mieleen samban ja mustabamban

Sademetsässä paras paikka on nukkua teltassa, ei pääse hyttyset sisään!

Haastattelemassa tarjottiin sokerimehua, jota kohteliaisuudesta toki hörpin, vaikka päässä kuului huuto "ei hyvä luoja tästäkin saa varmana ripulin.." (ei onneksi saanut.)

 

Lounasta keskustorilla, joka sitten epäonnekkaasti paloi pari päivää sitten. Paikalle tulivat palomiehet - ilman vettä.

Kävin vähän tekemässä graduhaastatteluja ja olin jo henkisesti varautunut, että mikä tahansa voisi mennä pieleen. Moottoripyörä voisi hajota - jäisin jumiin keskelle perulaista maaseutua, se niistä haastatteluista. Nauhuri voisi simahtaa ja varapatterit kadota - se niistä haastatteluista. Vene voisi upota - uppoisin itsekin, sillä kumisaappaat vetävät pohjaan, se niistä haastatteluista*. Tai unohtaisin haastattelukysymykset kotiin - se niistä haastatteluista. Mutta tässä "mikään ei toimi koskaan" -maassa kerrankin tähdet olivat suotuisassa asemassa ja sain kaiken tehtyä. 

Tosin sitten tuli uhka, että kaupunkiin olisi tullut lakko sulkien ruokakaupat ja tiet, jolloin olisin voinut jäädä jumiin tänne myöhästyen lennoiltani. Tähtien pysyessä paikallaan lakkoa ei onneksi tullut ja sain lopettaa suunnittelun kuinka kävelisin tiesulkujen ohitse ja väistelisin polttopulloja samalla suojellen koko omaisuuttani sisältävää rinkkaa ja reppua.

Jännittäviä hetkiä täällä siis! 

Kauhean sydämentykytyksiä aiheuttavaa ei nyt sitten ole ollutkaan. Majailen pohjoisen rannikoille kesälomaansa viettämään lähteneen graduohjaajani luona kissavahtina, mikä on ollut ihanan rauhallista. Viimeisen kuukauden ajan olen ollut pisimpään viisi päivää yhdessä paikassa, joten on melkoisen luksusta saada olla paikallaan eikä joutua sullomaan rinkkaa parin päivän välein. Olen litteroinut haastatteluja ja onneksi saan apua, sillä paikallisten hablaama espanjooli on välillä samanlaista kuin joku puhuisi mitä vahvinta raumanmurretta ja taustalla huutaisi lapsia sateenkohinassa. 

Kissan kanssa olen kauhukseni vähän törmäyskurssilla, sillä yleensä kissat ovat kavereitani, mutta tämä yksilö tervehtii minua raapaisuin eikä suostu syömään tarjoamaani ruokaa. Välillä se tulee kiehnäämään jalkoihini ja jopa leikkii, mutta pian se taas palaa takaisin tuijottamaan minua kuin olisin marsilainen. Toimintasuunnitelmanani on huijata se kaverikseni naksujen avulla. Ei toiminut vielä tänään puhdistaessani uusia naarmuja kädestä. Ehkä huomenna sitten. 

Ja niin tämän kaupungin nimi on Moyobamba, siitä tuo otsikko. Ja miten kiva paikka tämä onkaan! Kukaan ei huutele perään (oikeasti Iquitoksessa meni hermot niin pahasti muiskuttelijamiehiin..), ilmasto on kuin suomen kesähelteillä ja mototakseja ei ole pärisemässä niin kauheasti. 

Takapihalta aukeaa näkymä vihreille vuorille ja aurinkotuolissa voi istua aamukahdeksalta hetken aikaa ottamassa aamun lempeää aurinkoa, kunnes säteet muuttuvat polttaviksi ja iho alkaa sihistä. 

Löysin maustekaapista kardemummaa ja tein kardemummalettuja. Eilen tein kasvissosekeittoa. Ah ja ah. 

Olen myös syönyt chiflejä, keittobanaanista tehtyjä sipsejä. On niin hyviä. Kuulemma Suomesta saa jo Inka Colaa, joten ehkä noitakin vielä jokupäivä löytyy kaupanhyllyltä. 

Cara nauroi minulle kantaessani puolirikkinäisiä kultaisia sandaalejani aina Iquitoksesta Andien korkeuksiin asti. Täällä sitten niillä tallustellessani aloin jo suunnitella kuinka isä voisi liimata nauravat pohjat yhteen ja kuulin Caran sanat päässäni, kuinka pöllöä se olisi. Ja sitten sandaalit hajosivat, melkein kesken kauppareissun. Haha. Ehkä hieman pöllö idea siis. 

Ostin mansikoita ja pesin ne vihannespesuaineella. Siis pesuaineella, joka on tarkoitettu vihanneksille tappamaan mahdolliset pöpöt. Iquitoksessa koitin löytää samanlaista ja kävin seuraavan keskustelun vuokranantajani kanssa:

"Joo kysy kaupassa kloriittia, sillä voi pestä" 

"Kloriitilla..?"

"Joo joo"

"....."

Niin ja ostin napapaidan. Viisi kuukautta sitten en olisi uskonut, jos olisin nähnyt tulevaisuudessa näin käyvän. Saa masu vähän aurinkoa hei.

*Äidille tiedoksi, että tämä tieto mielessä otin saappaat pois jalasta veneillessä. Mutta jos vene olisi uponnut, olisi nauhuri ja kysymykset kastuneet eli se niistä haastatteluista sitten.

In the jungle the lion sleeps tonight

Hola!

Hieman harhaanjohtavahan tuo otsikko on, sillä ei Amazonin sademetsässä mitään leijonia ole. Tosin jaguaareja kylläkin!

Lähtiessäni Iquitoksesta jäi vähän harmittamaan, ettei viidakossa tullut seikkailtua paria päivää pidempään. Joten mikä onni olikin kun Ilona ja Justus suunnittelivat lähtevänsä Tarapotosta Pacaya-Samirian luonnonsuojelupuistoon neljän päivän retkelle Suomesta tulleen ystävänsä Mirkan kanssa ja itse olin vain kahden tunnin päässä Moyobambassa aloituspaikasta. Niinpä lähdin mukaan! 

Pacaya-Samiria on yksi Perun suurimmista suojelluista alueista ja sinne mahtuisikin kaikki Suomen suojelualueet yhteensä. Meloen matka toiselta laidalta toiselle kestää 25 päivää. Sinä aikana sekä oppaat että turistit ehtivät kuulemma jo kyllästyä apinoiden ja lintujen ihmettelyyn. 

Neljässä päivässä ehti nähdä aika paljon, mutta olisimme kyllä voineet vielä viettää hetken pidempään metsän ihanassa rauhassa. Ensimmäisen yön jälkeen metsästä kuuluvaan sihinään ja suhinaan jo tottui. Tosin vessaan en yksin yöllä uskaltanut lähteä, jaguaarihan olisi mahdollisesti voinut tulla ja syödä! Tai jättimäinen hämähäkki puraista, sellainen oli nimittäin vessan lattialla.

Oppaamme kalasti viidakkoveitsellä ja yöllä etsimme krokotiileja. 

Yhtenä päivänä kävelimme metsässä kävelemässä ihaillen kaikkea vihreää. Niin ihmeellistä kuinka opas tiesi minne mennä, sillä itse olin aivan hukassa kaiken näyttäessä aivan samalta. Oppaamme oli Wellington-niminen abuelito eli papparainen, joka kikatti aina kun vain siihen oli tilaisuus ja oppi nimistämme ainostaan Justuksen ja minun nimet. Tosin Justus oli Justo ja minä Hilma. No aika oikein. Hämmentävää tosin oli kuinka kaikki puhuminen tapahtui melkein aina pelkästään Justukselle, tässäkin osoitus machismosta.

Mutta kaiken kaikkiaan mitä kivoin reissu! Tosin Ilona ja Mirka nappasivat tuliaisiksi ikävät ameebat vatsaan ja tässä sitä odotellaan, jos ökkömönkijäinen alkaa osoittaa elonmerkkejä omassa masussa.

Peppi Pitkätossu - apina!!

Näissä palmuissa oli kauheat piikit, jotta apinat eivät söisi niiden hedelmiä.

Iltapalaa ennen kuin säkkipimeä yö laskeutui

Ah hetkeni Mowglina

Ja let the countdown begin, sillä 10 päivää kotiinpaluuseen! Näen jo unia ruisleivästä.

Mysteerihedelmän paluu

Pomorossa

Gradun tekemisen hyviä puolia täällä on tutkimusalueella kasvavat hedelmäpuut. Ah. 

Maku vähän kuin omenan ja karviaisen täydellinen liitto. 

Arequipassa - hieman hukassa

Voisi lopettaa kyykkäämisen jos hankkisi tälläiset push up-pöksyt!

Queso helado eli maitoa, kookosta ja kanelia jäisenä. Ihan bueno.

Missään en ole koskaan nähnyt niin karmivia mallinukkeja kuin Perussa. Tämä on vielä aika leppoisa

Kävin Arequipassa, tuossa tulivuorten ympäröimässä Perun toiseksi suurimmassa kaupungissa.  

Eikä nyt ole kauheasti kerrottavaa suurista seikkailuista, sillä todellisuudessa nukuimme pitkään, söimme kauan aamupalaa ja jossain vaiheessa kellon tullessa jo paljon tajusimme hostellin ulkopuolellakin olevan elämää.

Kävimme yhdessä museossa. Siellä oli lasisessa kuutiossa säilöttynä Juanita- nimisen tytön ruumis, sillä hänet oli löydetty 90-luvulla vuorenrinteeltä tulivuorenpurkauksen sulattaessa jäisen maan ja paljastaessa ikiaikaisen inkojen uhrauspaikan. Tytön elämäntarkoitus oli siis ollut olla inkojen uhrilahja jumalille. Mitäköhän jumalat mahtavat ajatella kun niiden uhri on museossa ihmisten pällisteltävänä. 

Hostellin katolta näki El Misti-tulivuoren ja totesimme sen ihailun kaukaisuudesta olevan riittävää, vaikka kaupungista olisikin voinut tehdä retkiä läheisille kanjoneille. 

Istuessamme taksissa matkalla lentokentälle tajusimme, että kaupungin läpi virtaa joki. Olisimme ehkä löytäneet sen jos olisimme jaksaneet kävellä muutaman korttelin pidemmälle.

Mutta välillä väsyttää ja koti-ikävöidyttää. Silloin ei huvita seikkailla, vaan parasta lääkettä on istua kahvilassa ja lukea kirjaa, ja odottaa surumielisen olon häipyvän. 

 Yksi keino piristää itseään on ostaa hölmö laamahahmo, jolla ei ole mitään muuta käyttötarkoitusta kuin pönöttää tulevaisuudessa kirjahyllyssä.

 Toinen keino on myös hankkia villapaita, jossa on (tietenkin) laamoja sekä leijonankeltainen turbaani. Ja sitten pakata kaikki rinkan pohjalle, sillä seuraavat kuusi viikkoa kuluvat tropiikin lämmössä. 

Kolmantena keinona on saapua uuteen paikkaan ja huomata kuinka hyvä se on ja täyttää päivänsä tehtävillä. 

Sillä juu, graduhommat täältä tullaan.

Ensi viikolla nauhuri pyörimään ja koittamaan ymmärtää viidakkoespanjaa.

Hytisten Titicacalla

Cuscosta Punoon eli Titicaca - järven rannalle on matkaa noin kuusi tuntia, niinpä otimme tuon maapallon korkeimmalla sijaitsevan järven seuraavaksi seikkailukohteeksi. 

Bussiongelmien takia saavuimme perille aamuyöstä ja päivän valjetessa lähdimme etsimään kuuluisaa järveä. Emme ole kumpikaan käyneet Boliviassa, mutta pääaukealla pällistellessä tuntui kuin olisimme olleet kyseisessä maassa. Naisilla oli mitä krumeluureimmat prinsessahameet, päälaella nököttävät hatut ja hiukset olivat pitkillä, langoilla koristelluilla leteillä.

Löysimme itsemme keskustorilta, jossa hedelmät oli aseteltu mitä näteimmin. Lisäksi irtomyynnissä oli sipsejä sekä koiranruokaa!

Kotiin tälläiset!

Hedelmätkin tarvitsevat viltin etteivät jäädy

Lomailun kunniaksi ostimme nurkkaleipomosta leivokset mukaan ja hyppäsimme polkupyörätaksin kyytiin. Kunpa tuollaisia takseja olisi kaikkialla!

Pian olimmekin rannalla ja sitä siinä pällistellessä tuntui kuin oltaisiin oltu rantalomakohteessa. Rannalla oli ankkojen näköisiä polkuveneitä, värikäs majakka ja mummoja jäätelökioskeineen. Erotuksena normaaliin rantameininkiin kaikilla tosin oli päällään vähintään takki ja kaulahuivi viileyden takia. 

Seuraavana päivänä lähdimmekin itse järvelle. Lähimpänä Punoa sijaitsevat Islas Uros, jotka ovat heinästä rakennettuja kelluvia saaria. Osa asukkaista ottaa mielellään turisteja vastaan, mutta osa saarista on suljettu vierailta. Lähestyessämme saaria tuntui kuin olisimme olleet jossain satumaailmassa, niin erikoisilta talot ja veneet näyttivät. Kuvitelkaa elämistä kelluvalla saarella!

Meininki saarilla oli melko turistinen, asukkaiden kanssa ei kauheasti päässyt juttelemaan ja odotus hieman oli, että olisimme ostaneet jotain artesaniatuotteita. Vähän ajan päästä matkasimme perinteisellä veneellä saariryhmän pääsaarelle, mutta sen jälkeen lähdimmekin takaisin kohti Punoa, sillä kelluvat saaret nyt näkee aika nopeasti eikä meitä kiinnostanut ostaa tuotteita.

Saariseikkailun jälkeen kävimme  lounaalla valtavassa lounaspaikassa, jossa turska-annos maksoi 2,5 solia. Sitten hyppäsimme colectivo -auton kyytiin, sillä halusimme päästä Sillustani -nimiseen paikkaan, jossa on inkojen aikaisia hautatorneja. Päästäkseen kyseiseen paikkaan on ensin mentävä yhteiskyydillä tienristeykseen, josta otetaan taksi alueelle. Suurin osa turisteista tekee retken opastettuna kierroksena, sillä perille pääseminen ei ollut kaikista helpointa kaiken tinkaamisen ja vänkäämisen takia.

Alue oli kuitenkin hieno, kuivan kauden vuoksi kontrastit ovat todella suuria, sininen taivas näytti erityisen siniseltä verrattuna ruskeisiin vuorenrinteisiin. Tornit kohosivat korkeuksiin ja paikka oli kyllä hieno hautapaikka, sillä rinteen takaa aukesi syvänsininen laguuni saarineen.

Rinteellä tapasimme myös oikukkaan Manuel -nimisen alpakan, joka ei kauheasti välittänyt silittämisestä.

Nähtävyyksien jälkeen palasimme kaupunkiin ja kävimme järkyttämässä itseämme massiivisessa hypermarketissa. Siitä on varmaan neljä kuukautta, kun viimeksi kävin kunnon jättikaupassa ja hetkeen ei ole tuntunut niin kauhistuttavalta olla kirkkaiden valojen ja tavaramäärän ympäröimänä. En tiedä voinko enää mennä cittariin totuttuani pikkukauppoihin ja hedemätoreihin, joissa on mahdollista tingata hinnoista ja vaihtaa kuulumisia mummojen kanssa.

Perussa tosiaan tykätään limusta

Seuraavana päivänä jätimmekin sitten hytisyttävän kaupungin taaksemme ja matkasimme tulivuorten ympäröimään Arequipaan.